Lääkärin uraputki

tiistai 17. elokuuta 2010

Minusta aina ajoittain tuntuu, ettei monet ihmiset ihan tiedä mitä sieltä lääkiksestä oikein valmistuu. Keitä on tk-lääkärit, entä erikoislääkärit. Mitä tarkoittaa erikoistuminen, entä eurovaihe, entä keitä ovat "reppulääkärit"? Olenko oikeassa? SK:n arvostetuimmat ammatit -lista hämmentää myös itseäni. TOP10:ssä oli tänä vuonna sekä silmälääkäri että erikoislääkäri. Mutta sehän on samma sak!?

Postauksestani taitaa tulla blogihistoriani pisin, mutta haluan vähän valottaa "lääkärin uraputkea" ja myös omia ajatuksiani taidan änkeä johonkin väliin. :)



Lääketiedettä voi opiskella Suomessa viidessä eri yliopistossa: Helsingissä, Turussa, Oulussa, Kuopiossa ja Tampereella (ja olisiko tämä myös niiden ikäjärjestys?). Lääkikseen hakijoiden määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Yleensä sisään pääsee noin 10-20 % hakijoista. Tämä tietenkin vaihtelee yliopistoittain ja vuosittain.

Ote puheestani valmistujaisjuhlissani:

---

Olen aina halunnut lääkäriksi. Lastenlääkäriksi. Olimme perheen kanssa Keniassa v -85 ja ilm. siitä innostuneena (ihan kuin jotain muistaisin) päätin haluta lastenlääkäriksi Afrikkaan. Lääkäriys oli isän myötä minua lähellä, saatoimme viettää jouluaattoja sairaalan joulujuhlassa isän päivystäessä jne. Ala-asteikäisenä minulla oli kova tarve lukea Lääkärilehteä ja aina välillä kerroin iskälle hienoja asioita, joita olin sieltä lukenut. Mm. että kuume voidaan mahdollisesti pian mitata korvasta.

Lukioon mennessä valitsin ns. oikeat aineet. Ihan selviönä en lääkikseen hakemistani halunnut kuitenkaan muille pitää. Jos minulta kysyttiin, että mitä aion tehdä lukion jälkeen, vastasin usein: ”en tiedä vielä”. Hairahduin hetkeksi jopa miettimään DI-, oikeustieteen ja terveystieteen maisterin opintoja. No, lääkikseen minä hain.

Pääsykokeen jälkeen lähdin Ruotsiin kesätöihin, tuttuun vanhainkotiin. Muistan edelleen sen juhannusviikon päivän, kun olin käyttämässä Erik-pappaa vessassa ja puhelin värisi taskussa.

Äiti: "Voi Alma, Alma".
Minä: "Mitä?".
"Etkö sinä tiedä?", äiti kysyi.
"No en, mitä?", mä hermostuneena tiuskasin.
"SÄ PÄÄSIT!", äiti hihkuu puhelimeen.
"Älä viitsi äiti, ei saa pelleillä tällaisella asialla", mä huusin kädet täristen.
"Eikun oikeasti pääsit, sun nimi on listassa", äiti sanoi.
WIPPPPIIII! Erik kurkki vessasta kun mä vaan pompin ympäri hänen huonettaan.
"Jag ska bli läkare."
Ja Erik alkoi nauraa ja taputtaa käsiään.
"Oiii, grattis, grattis!"


Loppupäivän olin muissa maailmoissa siivouskomerossa puhelimen päässä (työkaverit oli ihania, he mut sinne komeroon passitti soittelemaan tutuille ja fiilistelemään). Illalla ymmärsin mitä tarkoitti ”leijua maan pinnan yläpuolella”. Mun oli kuitenkin vielä pakko lähteä kirjastoon varmistamaan, että nimi tosiaan ON listassa. Ja siellä se oli. Sitten iski toinen pelko: mitä jos se häviää yön aikana? Millä sitten todistan, että eilen nimeni vielä oli listalla? Meinasin pyytää viereisellä koneella istuvaa ruostalaispoikaa katsomaan sivua, jotta hän voisi sitten tarvittaessa toimia todistajan, mutta päätin sitten että ehkä tää on ihan ok näin. :)

---

Lääkis kestää noin 6 v ja vastaa vähintään 360 opintopistettä. Se on Suomen laajin korkeakoulututkinto. Lääkiksessä opiskelu on hyvin koulumaista. Saamme syksyllä valmiit lukujärjestykset käteen ja niillä mennään. Opiskelun ensimmäiset kaksi vuotta ovat ns. perusopintoja: biokemiaa, anatomiaa, farmakologiaa, patologiaa, mikrobiologiaa, lääketieteen historiaa, latinaa, ruotsia ja englantia. Kahden vuoden jälkeen opiskelijat saavat lääketieteen kandidaatin arvon. Tämä arvo ei sinällään tarkoita oikeastaan mitään, mutta kolmannesta vuodesta eteenpäin opinnot siirtyvät klinikkaan, eli kliinisiin opintoihin. Kliiniset opinnot kestävät loput 4v. Tänä aikana opiskellaan erilaisina kokonaisuuksina mm: sisätauteja, kirurgiaa, lastentauteja, keuhkotauteja, oikeuslääketiedettä, päihdelääketiedettä, silmätauteja, korva-, nenä- ja kurkkutauteja, naistentauteja, työterveyshuoltoa, ihotauteja, patologiaa, yleislääketiedettä, fysiatriaa jne.



Opetellaan ompelemaan haavoja, ottamaan papaa ja laittamaan kierukkaa, injisoimaan lääkeaineita niveliin, reponoimaan murtuneita raajoja, tutkimaan vastasyntyneitä, avustamaan ja hätätapauksessa hoitamaan synnytyksen, intuboimaan, elvyttämään, tutkimaan tajutonta, ehkäisemään diabeteskomplikaatioita, hoitamaan kivuliasta, tulkitsemaan rtg-kuvia ja laboratoriotuloksia, määrittelemään potilaan itsetuhoisuutta ja masennusta, tutustutaan lääkkeisiin ja Kelan korvausjärjestelmiin, opetellaan Suomen terveydenhuoltojärjestelmää ja sen eri osa-alueita aina erikoissairaanhoidon poliklinikkatoiminnasta koululääkäriyteen. Koulutus on laaja ja kattava. 4v aikana istutaan paljon luennoilla, mutta sen lisäksi meillä on todella paljon käytännön harkkoja: tutkitaan paljon potilaita, seurataan toimenpiteitä ja osastojen ja poliklinikoiden normaalitoimintaa, opetellaan toimenpiteitä ja tutkimista toisillamme, opiskellaan pieniryhmissä ja seminaareissa...



Neljä vuotta opiskeltuaan lääketieteen kandidaatti saa toimia lääkärin sijaisena esim. vuodeosastoilla, laillistetun lääkärin välittömässä alaisuudessa. 5v opintojen jälkeen saa alkaa päivystellä (minun aikanani päivystää sai jo 4v jälkeen, tämä muuttui juuri pari v sitten). Opiskelujen ohessa tehdyt työt, päivystely lähinnä, on mielestäni yksi tärkein osa lääkäriksi kasvamista. Olisin ollut valmistuessani kyllä melkoisen pihalla kaikesta käytännöstä, jollen olisi tehnyt niin paljon töitä opiskeluaikana. Töitä voi tehdä sairaalassa tai terveyskeskuksissa, joko suorassa työsuhteessa kuntaan/sairaanhoitopiiriin tai sitten vuokralääkärifirmojen kautta, joista suurimmat ovat Medone ja Mediverkko. Itse olen ollut töissä sekä kunnalle että firmalle, enkä huomaa suurta eroa toimintatavoissa. Firmojen etuna on se, että voit toivoa esim. viikon työrupeamaa joulun alle ja koska firmalla on vastuu useammasta päivystyspisteestä, rupeama voidaan helposti räätälöidä.



Kuuden vuoden jälkeen valmistumme lääketieteen lisensiaateiksi, eli yleislääkäreiksi. Valmistumisen jälkeen pitää Valviralta anoa vielä lupa toimia yleislääkärinä toisen valvonnan alaisena. Eli siis, valmistumisen jälkeen alkaa 2 v eurovaihe, jonka aikana työpaikoilla joissa on, pitää olla aina nimetty henkilökohtainen tutori. Tämän 2v aikana ei myöskään saa toimia yksityisenä lääkärinä.

2v eurovaihe muodostuu vähintään 9 kk tk-palvelujaksosta ja vähintään 6kk sairaalajaksosta. Ja tämän 2v jälkeen voi vasta hakea Valviralta täyslaillistusta ja sen jälkeen saa sitten tehdä mitä lystää. :)

Yleislääkärin työssä itseäni eniten viehättää sen monipuolisuus. Yhtenä päivänä hoidan atoopikkotyttöä, sitten huimailevaa vanhusta, murtunutta raajaa, unettomuusongelmasta kärsivää, tuoretta sydämen vajaatoimintaa, paisetta, poistan luomia, hoidan psyykkisesti sairaita, tutkin raskaana olevaa alavatsakipuista, flunssaista, astmakohtauksen saanutta, rintakipuista, nivelrikkoista jne.

Tosin moni haluaa erikoistua. Uskoisin itse asiassa, että nykyään hyvin suuri enemmistö. Jos 9kk tk-palvelun jälkeen lähtee suoraan erikoistumaan, loput eurovaiheen palvelusta saa täyteen sitten erikoistumisopinnoista. Sekavaa? Ehkä inan. :)

Osalla erikoistumisala on selvänä jo lääkikseen hakiessa. "Minusta tulee kirurgi", oli ehkä suosituin laini koko lääkiksen ajan. Jep, no, monestahan meistä tulee kirurgi, ei siinä mitään. :) Osalla sen sijaan ei ole vielä valmistumisen jälkeenkään mitään käryä mitä haluaa tehdä.



Usein ajatellaan, että lääkäreillä on niin helppoa kun valmistuu suoraan ammattiin. Toisin kuitenkin on. Tuntuu, että monet ystäväni pähkäilevät jatkosuunnitelmien kanssa. Kun 9kk tk-palvelu on tehty, moni on vähän epävarmana sen suhteen minne lähtee tämän jälkeen töihin. Hakeeko erikoistumispaikkaa vai jatkaako tk:ssa vai meneekö vain jonnekin sairaalaan töihin vai ryhtyykö väitöskirja-ajatuksella tutkimushommiin vai mitä?

Itselläni erikoisala oli selvä kunnes täytin 15v. Sitten en enää halunnutkaan lastenlääkäriksi. Lääkiksen aikana erikoisalahaave on muuttunut vähän väliä. Yleensä sen kurssin mukaan, jolla milloinkin olemme. Silloin aina nimenomaan kyseinen erikoisala on tuntunut parhaalta. :)



Erikoisaloja on lukuisia. Tarkalleen ottaen 49! Tunnetuimpina näistä on varmasti psykiatri, lastenlääkäri, kirurgi, gynekologi ja sisätautilääkäri. Näiden lisäksi voit kuitenkin myös erikoistua vaikka geriatriaan, kliiniseen neurofysiologiaan ja liikuntalääketieteeseen. Tiesitkö muuten, että myös yleislääketieteeseen voi erikoistua? Useiden erikoisalojen "alla" on vielä ns. suppeita erikoisaloja ja esim. sisätaudeilla voit erikoistua suoraan reumatologiksi, kardiologiksi tai vaikka hematologiksi. Erikoislääkärit suorittavat nykyään lisäksi monenlaisia ertyispätevyyksiä, esim. unilääketieteen erityispätevyys tai päivystyslääketieteen erityispätevyys. (ks. täältä lisäinfoa)

Erikoistumisopinnot kestävät 5-6 (-7)v. Mihinkään koulunpenkille ei tässä vaiheessa kuitenkaan enää joudu, vaan käytännössä erikoistuminen tarkoittaa sitä, että lääkäri toimii ko erikoisalan eri toimipisteissä, osallistuu alan koulutuksiin jne.

Erikoistumisopinnnot jaetaan karkeasti kahteen jaksoon: alue-/keskussairaalajakso ja yliopistosairaalajakso. Usein keskussairaalajakso kestää pari vuotta ja loput erikoistumisesta voi tehdä yo-sairaalassa. En ihan tiedä mikä idea tässä systeemissä on. Paitsi se, että tämä on tietenkin hyvää työvoimapolitikointia, jolla saadaan lääkäreitä myös pienemmille paikkakunnille keskus- ja aluesairaaloihin töihin! Erikoistumisopintojen loppukoitos on erikoislääkäritentti, joka sisältää tietyt alan kirjat + usein kaikki alan tieteelliset lehdet muutaman edellisen vuoden ajalta.



Omalla erikoisalallani ongelmana on se, ettei näitä alue-/keskussairaalapaikkoja niin vain olekaan lähistöllä. Ja vaikka olisi, paikkoihin on jonoa 1-3 vuotta! Viime keväänä hain hyvissä ajoin usempaan paikkaan (täksi talveksi) ja kaikista tuli ei-oota. "Palaa vaikka vuoden päästä asiaan uudelleen." Onhan meille lääkäreille töitä, mutta erikoistumispaikat on se pullonkaula!

Sitten tapahtuikin monien sattumien summa ja kävi hyvä tuuri ja tähdet olivat oikeassa asennossa ja ajoitus osui nappiin: sain paikan ja aloitan erikoistumiseni 3,5 kk päästä ja siis työt uudessa työpaikassa. :) :)

Mutta tämä tietää siis sitä, että tammikuussa muutan pois täältä. Tai no, en muuta, mutta asun työpäivät muualla (helpompi ajatella se näin :)). Poikaystävä, uusi ihana koti, oma elämä, harrastukset ja ystävät jäävät tänne ja mä lähden. Kammottavaa! Ihan kamalaa! Mutta ei auta. Veljeni sanoi: "teet ne nyt alta pois, sillä mitä pidemmälle keskussairaalajakso venyy sitä todennäköisemmäksi käy, että se jää kokonaan". Ja se on totta. Joidenkin vuosien päästä lähteminen on varmasti vieläkin vaikeampaa. Ja tämä vaan on niin hieno mahdollisuus, joka kannattaa nyt käyttää!

Joten, lähtö on edessä ja olemmekin päättäneet suhtautua siihen positiivisesti. Miettiä niitä hyviä puolia. Isoin ilo on se, että ainakaan aluksi en joudu päivystämään viikonloppuja, joten pääsen heti pe-iltapäivisin auton rattiin ja ajamaan takaisin kotiin. Viikot voin urheilla, opiskella, lukea ja almailla (hih), tehdä omia juttuja. Ja viikonloput saa sitten vain olla ja nauttia. :) Lisäksi aion nyt jo kovasti hakea toista paikkaa jatkoon jostain lähempää. Tai no, lähellä niitä ei ole, mutta edes niin, että jotenkuten voisi päivittäin ajaa työmatkan!

Ja viimeinen onni on se, että vuosi, pari kuluu nopeaan. :)

Tästä eteenpäin lääkärin uraputki onkin sitten vielä hieman utuisen verhon takana. Lupaan palata asiaan viimeistään sitten 6v päästä uudelleen! ;)